Suvun tarinoita

Varsinainen hajasijoitus alkoi vuosina 1939–44 käydyn sodan jälkeen. Sotatapahtumien seurauksena sai yli 400 Eskil Kilpiön jälkipolviin ja siihen avioliiton kautta liittynyttä surmansa. Rintamalla kotiaan puolustamassa olleista kaatui sotamiehestä majuriin sekä erilaisissa lottatehtävissä olleita. Tämän lisäksi heitä sai surmansa kotirintamalle ulottuneissa lentopommituksissa mm. Elisenvaarassa ja Lahdenpohjassa.

Syyskuussa 1944 sodan päättyessä jouduttiin luovuttamaan sukumme kotiseutu Karjala Neuvostoliitolle. Alkoi karjalaisen kansan evakkomatka uutta asuinsijaa etsimään. Eskilin jälkipolvia Karjalan alueella oli lukumääräisesti eniten Jaakkimassa ja siitä itsenäistyneissä Lahdenpohjassa ja Lumivaarassa sekä naapuripitäjissä Sortavalan mlk, Kurkijoki, Hiitola ja Uukuniemi.

Evakkomatka syyskuussa 1944, jolloin rintamakelpoiset miehet palveli vielä sotapalveluksessa, alkoi monelle rippikouluikäiselle, varsinkin tytöille, kävellen karjan saattotehtävissä kohti Sisä-Suomea. Matkan pää määräytyi lähtöasuinpaikan perusteella. Jaakkimasta ja Lumivaarasta lähteneet Pohjois-Satakuntaan, Pohjois-Pirkanmaalle ja Pohjanmaalle. Kurkijoelta lähteneet Varsinais-Suomeen saviseudulle. Sortavalan maalaiskunnasta evakkomatka suuntautui pääsääntöisesti Jyväskylän ympäristöön.

Laukaaseen sijoittui Eskilin jälkipolvia usean kylän alueelle Kilpiö-sukunimen lisäksi useilla eri sukunimillä. Kunnan alueelle heitä sijoittui mm. Pellosniemen, Petruman, Kuusan, Kuusveden, Nurmijärven, Haapavatian, Leppäveden, Lievestuoreen ja Savion kylien alueelle. Savion kylään muuttaneista laukaalaisille tuli tutuksi monin tavoin yhteisten asioiden hoitoon osallistunut Helsingin olympialaisissa melonnan kultamitalin voittanut Sylvi Saimo. Kuusveden kylän tunnettu maanmerkki oli Ossin Market -niminen kyläkauppa.

Monen perheen uusi kotipaikka osoittautui asumattomaksi ja tiettömäksi alueeksi. Tällainen alue oli myös Laukaan pohjoisosissa oleva Haapavatian  kylän Haapasuo, jonne osoitettiin pääasiassa Sortavalan mlk:sta evakkomatkalle lähteneitä. Haapasuolle muodostettiin 10 asutustilaa, joista 8 oli evakkomatkan tehneitä ja 2 rintamiespalvelun perusteella muodostettua tilaa. Jotta asuminen alueella oli mahdollista, piti alueen halki rakentaa tie, joka nyt tunnetaan nimellä Haapasuontie. Haapasuolle muodostui saman peltoalueen ympärille 7 talon kokonaisuus, jonne pellot raivattiin ja soistuneet alueet ojitettiin. Näistä seitsemästä talosta neljässä oli Eskilin jälkipolvia ja yhdessä sukuumme avioituneen leskiäiti poikansa perheen kanssa. Näin muodostunutta peltoaluetta viljelee 2010-luvulla kolme perhettä, joista kaksi raivaajien jälkipolvia ja näistä toinen on Eskilin jälkipolvia. Kaikki alueelle rakennetut talot on edelleen asuttuna, yhdelle on perustettu pienteollisuusyritys.

Haapavatian kylään evakkomatkalla muuttaneet toivat uutta elämää Laukaan pohjoisosiin. Uuden kodin rakentamisen lisäksi jouduttiin raivaamaan pellot metsästä. Peltoalan kasvaessa kasvoi myös lasten lukumäärä. Kasvanut lapsikatras aiheutti 1950-luvun alussa kylän kansakoulun, Torikan kansakoulu, laajennustarpeen. Aiemmin kaksiopettajainen koulu muuttui kolmiopettajaiseksi. Koulurakennus on lapsiluvun vähennyttyä ollut 1970-luvulta alkaen muussa käytössä. Torikan kansakoulussa koulunsa käyneistä valtaosa on työn perässä muuttanut pois kylästä, useat jopa koko pitäjästä.

Pentti Kilpiö

Muuttoliike Pietariin ja Inkerinmaalle oli suurimmillaan 1860-luvulta 1900-luvun alkuun. Tällöin lähes jokaisesta talosta tai perheestä oli yksi tai useampi henkilö lyhyemmän tai pidemmän aikaa ns. ”matkatyössä”. Pietarissa asuneiden perheiden lapsikuolleisuus oli huomattavasti suurempi kuin samaan aikaan Jaakkimassa asuneiden perheiden.

Suomen itsenäistyessä ja rajan sulkeuduttua useimmat muuttivat takaisin Suomen puolelle, joskaan eivät aina lähtöseurakuntaan. Suomen kansalaisuuden (passin) säilyttäneillä henkilöillä oli mahdollisuus vielä 1930-luvulla muuttaa virallisesti perheineen Suomeen. Virallisen muuton lisäksi tapahtui ns. laitonta rajanylitystä, kun haluttiin palata Suomen puolelle.

Perheet, jotka syystä tai toisesta jäivät Leningradiin (Pietariin), kokivat 1930-luvulla Stalinin vainot ja sen jälkeen 1940-luvun alussa Hitlerin yrityksen tappaa Leningradin väestö nälkään. Näissä tapahtumissa kuoli tai katosi Eskilin jälkipolviin kuuluvia. Samanlaisia kohtaloita kokivat myös Inkerinmaalle jääneet. Leningradin etelä- ja länsipuolisen Inkerinmaan joutuessa 1940-luvun alussa Saksan miehittämäksi sieltä pääsi inkeriläisiä, joukossa myös jaakkimalaistaustaisia, muuttamaan Viron kautta Suomeen. Rauhanehtojen mukaan inkeriläiset ja sotavangit, joiden joukossa oli myös jaakkimalaistaustaisia, piti palauttaa Neuvostoliittoon. Kaikki eivät palanneet vaan jäivät Suomeen tai muuttivat Ruotsiin.

Pietarissa työskenneltiin perinteisissä ammateissa kuten renki, piika, palvelija, työmies, suutari tai räätäli. Lisäksi useisiin eri ammatteihin kouluttauduttiin oppipoika-, kisälli- ja mestarimenetelmällä. Ammatteina olivat mm. pronssi-, hopea-, kulta-, neulan-, leikkikalun-, konepajatyöntekijä, nuohooja, kelloseppä, kirjasinvalaja ja masinisti. Suomeen johtavan rautatien valmistuttua rautateiden eri tehtävissä työskenteli useita jaakkimalaistaustaisia.

Esimerkkinä: Hopea- ja pronssityöntekijänä työskennellyt Sebulon Julku, synt. 3.1.1853 Jaakkima, muutti v. 1870 Pietariin, jossa avioitui jaakkimalaistaustaisen naisen kanssa, kuoli 10.11.1898 Pietarissa. Hän jätti jälkeensä pysyvän muistomerkin valaessaan Iisakin kirkon tornien enkelihahmot. Sebulonin kahdeksasta lapsesta (neljä kuoli lapsena) kolme palasi Suomeen, kaksi Viipuriin ja yksi Lahdenpohjaan. Lapsista Oskar, rautateiden konduktööri, jäi Leningradiin perheineen (6 lasta) ja joutui Stalinin vainon uhriksi 22.5.1938. Oskarin lapsista kaksi kuoli nälkään 1940-luvun alussa Leningradin piirityksen aikana.

Esimerkkinä: Jakob Kilpiö, synt. 17.5.1838 Jaakkima, muutti vanhempiensa mukana 4.7.1847 Pietariin, jossa työskenteli masinistina ja avioitui Jyväskylässä syntyneen naisen kanssa. Perhe muutti kahden lapsen kanssa (kaksi kuoli lapsena) v. 1881 kestikievarin pitäjäksi Kurkijoen Rummunsuolle ja sieltä talolliseksi Alho n:o 5:een. Jakob (Jaakko) kuoli 9.10.1912 Kurkijoella.

Pentti Kilpiö

Kalamatka alkoi vuoden viimeisenä päivänä, joka on norssien varsin myöhäinen verkkojen hakumatka, mikä ei ollut ennimmin onnistunut syysmyrskyjen takia. Matka alkoi varhain aamulla ja matkaan lähtivät Yl’puolen Matti vanhimpana, Riihimäen Pekka sekä Pekka ja Paavo, kaikki Kilpiöitä. Venematka alkoi Tupaluodosta, Savisalon päästä. Ilma oli kylmä ja tuulikin melkein tyyni, että soutamalla piti mennä, koska purjeet eivät vetäneet ollenkaan.

Matkaa kertyi ensiksi Rahman saareen noin 5 km ja siitä sitten Sitturikiven luokse noin 4 km. Kun sinne oli päästy ja poltettu tupakat, alkoi kova työ: verkkojen nosto syvästä vedestä. Kun verkkoja oli nostettu jonkun aikaa, alkoi pakkanen kiristyä ja järvi tyyntyi ihan peilityyneksi ja samalla alkoi nousta järvestä pakkasusvaa, ettei ollut paljoakaan näkyvyyttä. Veteen alkoi kehittyä jään muodostusta, joka alkoi jo tehdä haittaa verkkojen nostolle. Se olikin jonkun ajan kuluttua lopetettava ja oli lähdettävä etsimään satamapaikkaa. Vähän aikaa harhailtuaan he löysivät Sitturikiven. Eikä tässä auttanut muu kuin ryhtyä vetämään vene kiven päälle. Tämä kivi on kooltaan noin 10 m x 8 m. Nyt alettiin varttua, mitä huominen tuo tullessaan. Etsittiin tuliaineita, että pysyttäisiin lämpiminä. Tähän aikaan vuodesta oli veneessä rautapata, jossa sai kylmällä ilmalla pitää tulta veneessä. Siinä padassa piti yön aikana polttaa kaikki veneessä oleva puutavara, mitä ei välttämättä tarvinnut.

Kun yöllä oli kova pakkanen ja aamu valkeni, niin huomattiin, että sulaa vettä ei ollut enää missään päin. Siinä kun oli aikaa, joku alkoi koputella jäätä ja se osoittautuikin jo aika vahvaksi. Niin päätettiin varttua vielä muutama tunti. Noin kymmenen aikoihin päätettiin yrittää lähteä koittamaan, josko jää kestäisi. Huomattiin, että se kestää. Silloin lähdettiin kävelemään Rahman saarta kohti. Siellä olikin kalastajain saunalla toisiakin kohtalotovereita, Sihvosen Jussi (Kärpäsen Jussi) oman kalaporukkansa kanssa. Tulijat toivottivat hyvää uutta vuotta ja sitä ihmeteltiin, että he tulivat Sitturista jäätä pitkin. Saaressa olijat ryhtyivät keittämään teetä lämmikkeeksi. Kun teet oli juotu ja kuulumiset kuultu, päätettiin lähteä koko porukalla kävelemään kohti manteretta. Päästiinpä takaisin maankamaralle.

Tässä vaiheessa oltiin jo kotona melko huolestuneita ja ajattelivat, että sinne ovat hävinneet miehet ja kaikki kalastusvälineet. Kun uudenvuodenpäivän iltapäivällä alkoi näkyä neljä miestä kävellen kotia kohti, niin sanoivatpa vain, että tulipahan hyvät uudenvuoden lahjat.

Loppiaisaattona päätettiin lähteä hakemaan vene ja verkot pois, koska arveltiin, että jää kestää hevosenkin. Otettiin kaikkein pienin ja vanhin hevonen ja sitten matkaan. Päästiin Sitturiin ja tehtiin kuorma valmiiksi. Silloin tuli ajatus, että jos löydettäisiin vielä verkkomerkkejä, niin otettaisiin loputkin verkot ylös. Verkkojen merkki löytyikin ja alettiin nostaa niitä avannosta ylös. Jonkun aikaa vedettyään merkkejä ylös alkoi tuulen voima vahvistua ja kaukaa kuului jo jään paukkuminen. Päätettiin lopettaa verkon nosto ja lähteä kotia kohti. Matka onnistuikin hyvin, mutta siinä oli onni matkassa.

Tuli loppiainen ja silloin oli joku mennyt sinne Kotimäelle katsomaan Laatokalle päin, kun yöllä oli ollut kova myrsky, joka oli rikkonut jään ja Laatokka lainehti taas vapaana. Siinäkin oli hyvä tuuri, että sattuivat sinä päivänä käymään hakemassa veneen pois. Näin oli saatu vene ja puolet verkoista pelastettua, mutta toiset puolet verkoista jäivät sinne ja pyytävät vielä tänäkin päivänä.

Näin loppui pitkäksi aikaa syyssiian (valakkaan) pyynti. Tällaisena minä muistan näiden vanhojen miesten matkastaan puhuneen.

Jälkiselvitys: Matti Kilpiö on Jaakko Kilpiön isä, Pekka Kilpiö on Hanneksen isä ja minun (Tauno) isäni on toinen Pekka Kilpiö ja Paavo on minun isäni veli.

Tauno Kilpiö

​Tauno Kilpiö on lähettänyt tekstin Kilpiön sukuseuralle, ilmeisesti 1990-luvulla.